Muumipuku

Mehiläistarhaajan suojapuvussa olisi kyllä tuotekehittelylle tarvetta. Minun pukuni on perinteisen valkoinen ja sitä saa pestä koko ajan, ainakin jos haluaa sen muistuttavan edes hiukan alkuperäistä väriä. Onhan niitä keltaisia ja vaaleanruskeitakin, mutta yhtäkaikki arkoja värejä. Luin mehiläishoidon kirjasta, että mehiläiset eivät erota punaista väriä. Miksi puku ei voisi olla punainen? Välillä on hetkiä, jolloin toivoisi olevansa mehiläisten silmissä näkymätön...

Puvun malli on myös tosi pukeva. Hääräsin tässä kerran ulkona mehiläispuvussani, kun eräs (miespuolinen) tuttu ajoi pihaan. " No mikäs muumi siellä touhuaa?" kuului kommentti. Muumi!

No onhan puku käytännöllinen ja suojaa  pistoilta. Ja etenkin kesällä hyvin lämmin, kun vielä pukeutuu kumisaappaisiin ja asianmukaisiin pitkävartisiin käsineisiin. Jokainen vetoketju täytyy muistaa sulkea loppuun asti, mehiläisillä kun on taipumus löytyy pienetkin kolot ja ryömiä sisään.

Alla on kuva meidän "Muumipeikosta", sen verran vieläkin sieppaa tuo muumijuttu, että en ilennyt laittaa omaa haalarikuvaa näytille ;)

Kuhnureita ja kuningattaria

Olisi aika tarkistaa, onko mehiläispesien kuningattaret hengissä talven jäljiltä. Helpoiten se käy, kun avaa pesää sen verran, että näkee, onko siellä munia tai toukkia. Emoa on kaiken kaikkiaan vaikea löytää tuhansien mehiläisten seasta. Siksi sille yleensä tuikataan maalitippa selkään, mutta kerron merkkaamisesta enemmän, kun pääsen taidoissani niin  pitkälle.

Kuningatar on mehiläisyhdyskunnan sielu ja sydän. Ilman kuningatarta pesä tuhoutuu ennemmin tai myöhemmin. Mutta ei kuningattaren elämä helppoa ole. Kuningatar on pesän palvottu keskipiste niin kauan kuin muninta sujuu, sillä emon tehtävä on munia, munia ja munia. Kun ikää tulee ja munia putoilee harvemmin, mehiläisyhdyskunta tylysti tappaa vanhan emon ja kasvattaa uuden (ellei hoitaja ole tehnyt sitä jo aiemmin). Kuningattaren elämän huippuhetki on se, kun se nuorena tyttönä lähtee häälennolle. Sen jälkeen elämä onkin vain munimista, ja emo myös lihotetaan niin paksuksi, että se ei jaksa juuri lentää. Onneksi, sillä viime kesänä pudotin yhden emon pesästä maahan, siellä se vilisti heinikossa, mutta ei päässyt lentoon...

Kuhnurit ovat yhdyskunnan Äijiä. Kuhnurit eivät osallistu pesän töihin, vaan lähinnä odottavat, koska olisi aika lähteä häälennolle. Ja kun onnenhetki koettaa, seuraa äkkikuolema ainakin niille, jotka ova päässeet tosihommiin. Syksyllä, kun ruoka alkaa luonnossa vähetä, kuhnurit poistetaan pesästä. On aika hurjan näköistä hommaa, kun paksua kuhnuria raahataan yhdessä tuumin ulos pesästä. Hyödytön mikä hyödytön. Ja siksi emon merkkaamista kannattaa opetella aluksi kuhnureilla.

Työmehiläiset ovat pesän duunareita, jotka hoitavat rakennushommat, vartioinnin, siivouksen, ruuan hankinnan ja lasten hoidon. Ja siinä sivussa ruokkivat ja viihdyttävät kuningatarta. Mutta työläisissä on pesän voima. Kun ne yhdessä päättävät laittaa emon hengiltä, lähteä ryöstämään naapuripesää tai vaikka vähän pelotella hoitajaa, tulosta syntyy.

Mehiläisyhdyskunnan rooleissa on helppo nähdä yhtäläisyyksiä esimerkiksi roolitukseen julkkismaailmassa, työyhteisöissä tai öhöm, vaikka perhe-elämässä. Ja mikä on oma roolisi? Itse taidan tyytyä duunarin osaan ;)

Kevättä odotellessa

Katsoin 10 päivän sääennustetta; mehiläishoitajan näkökulmasta aika masentavan lumista ja koleaa säätä on luvassa seuraavat päivät. Kävin viikonloppuna vaihtamassa puhtaita pohjia pesille ja laitoin samalla lisäruokaa tarjolle. Luonnon antimia eli aluksi pajun siitepölyä ei taida olla saatavilla vielä aikoihin. Siitepöly kun ei tule niistä kauniista pääsiäispajunkissoista, vaan keltaisista hahtuvapalleroista, joita on pajuissa yleensä vapun kanttiin. Meidän pellonpientareilla saavat nyt pajut vapaasti rehottaa!

Pesien pohjat olivat täynnä kuolleita mehiläisiä, kaikki kun eivät selviä talven yli. Pyörtyneitä yksilöitä oli hangellakin jonkin verran, ensimmäinen lento keväällä on kova reissu: suoli pitäisi tyhjentää, valo häikäisee pesän pimeyden jälkeen ja ilma kohmettaa nopeasti. Osa mehiläisistä kirjaimellisesti hoipertelee ulos pesästä ja osan kohtalo on tuupertua hangelle.

Pesien pohjat raavin puhtaiksi, pesin, desinfioin ja puupohjat vielä liekitin pöpöjen tappamiseksi. Kelpaa siinä mehiläisten odotella kauniita lentosäitä siivotussa mökissä. Itse asiassa siellä pitäisi olla jo emon olla hommissa, eli uutta sukupolvea saattaa olla jo toukka-asteella. Koska ilma oli niin kylmä, en häirinnyt pesän elämää enemmillä tutkimuksilla. Ruoka-menu on valmista sokeritaikinaa, jota laitoin pesään reilun kilon verran näin alkuhätään. Voi kumpa se kevät nyt oikeasti alkaisi!

Alku

Monia on kiinnostanut, miksi hurahdin mehiläisiin. Ehkäpä siihen tulee vastauksia tarinoiden myötä. Kirjoittelen tähän blogiin tarinoita mehiläisistä, hunajasta ja kaikesta asiaa sivuavasta. Samalla jää muistoja ja kuvia talteen myös itselleni.

No mistä tämä kaikki lähti alkuun? Lehtiartikkelista, jonka luin syksyllä 2011. Artikkeli kertoi naisesta, joka oli mehiläistarhaaja. Juttu kolahti minulle kovaa, tässä olisi jotain (minulle) uutta ja haastavaa tekemistä, jossa voi yhdistää luonnon parissa toimimisen ja pienimuotoisen tuotannon. Ja hunaja, nam, siitä olen tykännyt aina!

Seurasi Tuota omat hunajasi -kurssi talvella 2012, ensimmäisen pesän haku kotiin toukokuussa ja yllättäen seitsämän pesän kaupat kesäkuussa. Pienimuotoiseksi tarkoitettu aloitus muuttuikin hieman isommaksi kokeiluksi. Nyt on viime kesän hunajat syöty ja aloittelen aina enemmän innoissani toista hoitokautta. Ja intoa lisää kuukausi sitten käynnistynyt Mehiläistarhaajan ammattitutkintoon tähtäävä koulutus Mustialassa. Jos minusta tuleekin ihan oikea mehiläistarhaaja...

Siinä se on, ensimmäinen mehiläispesä keväällä 2012.